Viimeinen ajo Vencessä

Perjantaiksi oli luvattu kovaa sadetta, ja keskiviikkoiltana näin millainen paikallinen sadekuuro voi olla: sitä tuli todella kuin saavista kaataen ja ukkosti. Olin kaupassa ja odottelin pahimman ohi, mutta paluumatkalla kengät kastuivat litimäriksi. Vuoriteillä, joissa on kivivyöryvaroituksia, tuollainen sade ei olisi kiva. Eikä varsinkaan ukkonen. Ukonilmallahan pyöräilyä ei suositella. Olen kerran Virossa fillariretkellä joutunut odottamaan toista tuntia syrjäisessä bussikatoksessa ukkosen taukoamista.

Niinpä päätin jättää perjantain sadepäivän turismille, menisin bussilla Nizzaan, ja torstai jäisi viidenneksi ja viimeiseksi ajopäiväksi tällä reissulla. Col de Vencen jyrkkä nousupuoli oli vielä ajamatta, joten sinne. "Alkulämmittelyksi" kiipesin kilometrin verran superjyrkkiä Vencen teitä varsinaisen 9-kilometrisen nousun alkuun. Nousu oli varustettu hyvin merkityillä kilometripylväillä joissa ilmoitetaan montako kilometriä on huipulle ja kuinka monta % seuraavan kilometrin keskinousu on. Ihan pyöräilijöitä varten!

Torstai oli aikaisempia päiviä viileämpi, 14-15 astetta ja puolivälissä CdV:tä sain sukeltaa viileään pilveen. Minulla oli vettä ja tuulta hylkivät ajosortsit, lyhythihainen paita nanoflexin irtohihoilla (taskussa Enduran primaloft-tuuliliivi laskuja varten, se oli tarpeeseen joka päivä), silti jossain vaiheessa ihmettelin mittarille tippuvaa vettä, onko se sadetta - no eipä ollut, vaan hikeä. Nousin ensimmäiset 7 km vauhtikestävyyssykkeillä, viimeiset kaksi kilometriä kiristin sweet spottiin. Viimeisellä kilometrillä näin ainoan pyöräilijän ja ohitin hänet. Upea kokemus.

Sitten Cipieresin kautta käsittämättömän hienoja vuoristoteitä kohti Le Bar-sur-Loupia. Roomalaisaikaisia rakennelmia, keskiaikaisia taloja, luontoa. Parhaissa paikoissa melkein tuli tippa linssiin, kun on niin kaunista - onko tämä unta vai voiko olla totta että minä olen täällä, tällaisessa paikassa.

70,4 km, 1342 nousumetriä