tiistai 29. lokakuuta 2019

Pyöräilijän talvivaatteista

Lokakuun viimeisellä viikolla tulivat yöpakkaset, Helsingin aamussa oli -3 C, mutta tiet pääosin kuivat, vielä ei tarvittu nastarenkaita, kun ajoi mutkissa varoen. Uudet Goren Windstopper Thermo hanskani päästivät kylmän sisään, näpit olivat puolen tunnin ajon jälkeen niin kohmeessa että tuskin sain fillaria lukituksi. Niinpä illalla hain verkkokellarista talviajovarusteita.
Talven lempivarusteitani nollasta miinus viiteen: Castellin lämpimämpi tuubihuivi (puuvillaiset eivät riitä pakkasella), 12 talvea käyttämäni Gist-päähine, Pearl Izumin kalliit ja mukavat lobsterit, jotka menettivät parhaan lämmöneristysominaisuutensa pesujen myötä sekä Laken superraskaat nahkaiset talviajokengät.

Saman kelin alakropan suojausta: Enduran Thermolite talviajosortsit, Castellin Nanoflex-irtolahkeet ja norjalaiset Brynjen sukat. Näiden päälle vedän vielä Vauden kuorisortsit.

Koko vaatesetin hankintahinta on jotakuinkin 500 euroa. Laatuvarusteet motivoivat ajamaan huonommallakin kelillä ja lisäävät ajonautintoa. Kaamosaikaan pitää muistaa myös valot. Niistä on luvassa oma päivityksensä.



torstai 30. toukokuuta 2019

Base Camp Tarto

Tartoon saavuin siis päiväsaikaan noin 85 kilometriä ajettuani, lähdin etsiskelemään majapaikkaa hieman keskustan ulkopuolelta, ja kun kohtasin kuvassa ylempänä näkyvän kylälistemaja-kyltin, sitä seuraamalla löysin kohtuuhintaisen ja aika mukavan majoituksen aamiaisella. Paikkaa emännöi venäjänkielinen ystävällinen rouva, jonka mies tuntui kokkaavan aamiaiset. Suihkussa käytyäni ja vaatteet vaihdettuani suuntasin heti kaupungille syömään, ja kun löysin Tartoon asettuneen ranskalaismiehen creperien, päätin vaihtaa matkakonseptia: perustaa Tartoon perusleirin ja tehdä sieltä käsin päiväreissuja ympäristöön.

Pyykit pesin päivittäin käsin huoneen lavuaarissa. 
Yksinäiselle matkamiehelle tämä oli ihan ok. 

Ensimmäisen päiväreissun tein tietenkin legendaariseen Otepäähän. Koska olin liikkeellä crossarilla, valitsin hiekkatiereitin. Irtokivien määrän ja nimismiehen kiharoiden ansiosta se olikin yksi huonoimmin ajettavista hiekkateistä, joita olen ajanut.


 Heinäkuussa 2014 Otepäässä oli väljää
 ...niin ulkona...
kuin sisällä.

Ranskalaismiehen creperiessä, jossa illastin joka päivä, virolaistarjoilija vinkkasi minulle retkikohteeksi Taevaskoja-nimisen alueen, joten siitä tuli yksi päiväretkikohteistani. "Mopoversio Nuuksiosta", luonnehti kokemustaan Suomen pääkaupunkiseudulta tullut turisti, ja sai siitä hyvästä niskaansa kunnon ukkoskuuron paluumatkalla. Hakeuduin järeän bussikatoksen suojaan odottelemaan salamoinnin laantumista, ja sitä saikin odotella toista tuntia. Onneksi ei ollut kylmä. Lopulta oli pakko hypätä fillarin satulaan, vaikka salamia yhä välähteli, jotta pääsisin valoisaan aikaan majapaikkaan.

Kaiken kaikkiaan Tarto oli seutukunnan sivistyksen ja liiketoiminnan keskus, joka tuntui imeneen ympäristöstään kaiken elinvoiman. Hämmästyttävin asiakaspalvelun ihme ja ilonaiheeni koitti sunnuntaipäivänä, kun olin ajanut 15 km Tartosta, ja takapyörästä katkesi pinna. Teippasin pinnan irtopään viereiseen pinnaan ja rullailin varovasti takaisin Tartoon, ajattelin että tämän päivän ajot olivat tässä ja huomenna etsitään huoltopaikkaa. Kun saavuin edellisen postauksen viimeisessä kuvassa näkyvän ostoskeskuksen kohdalle, muistin nähneeni siellä Hawaii Express -ketjun fillariliikkeen ja päätin vilkaista, sattuisiko se olemaan auki. -No sattui, siellä kolme (!) nuorta korjaajamiestä tarttuivat heti fillariini, oikaisivat vääntyneen takakiekon ja vaihtoivat pinnan vartissa - ja veloittivat koko lystistä 12 euroa. Lenkki pääsi jatkumaan...

Tästä rohkaistuneena käytin muitakin fillarihuoltopalveluja matkallani. Eikä maksanut paljon.

Tarto jätti minuun elegantin ja monisärmäisen vaikutelman. Sinne voisin joskus palatakin, fillarin kanssa tai ilman. Muitakin suomalaisia siellä on todistettavasti yöpynyt:

Niin ankeat fiilikset ravintolaton ja kahvilaton taipaleeni Viinistusta Tartoon jätti, että kun paluun aika koitti, heitin fillarin bussiasemalla jätesäkkiin ja bussin ruumaan ja matkustin takapenkillä kahdessa tunnissa Tallinnaan. Näkemiin, Viro!

maanantai 20. toukokuuta 2019

Virossa vailla kahvia ja ruokaa



Viinistusta suuntasin kaakkoon kohti Peipsijärveä, toivoin pääseväni Mustveen rantakaupunkiin, josta olin edellisiltana varannut yösijan matkustajakodista. Tuuli oli navakan sivuvastainen, keskinopeudeksi muodostui vähän vaille 24 kmh.

 Tällaisia merkillisiä kulttimerkkejä tien varrella sai ihmetellä

Reittini kulki hiljaisia pikkuteitä, ja jossain vaiheessa tuli taas nälkä, joten varta vasten koukkasin Kadrina-nimiseen pikkukaupunkiin - kysyin paikallisilta, mutta siellä ei ollut yhtään auki olevaa ruokaravintolaa. Lounaaksi piti järsiä kylmää lihapiirakkaa kaupan portailla, eikä edes kahvista ollut tietoa...

Päivämatkaa kertyi 158 km ja kaikkine pysähdyksineen aikaa lähdöstä Mustveen matkustajakotiin kului 9 tuntia 20 minuuttia. Olin siis puoli kahdeksalta illalla Mustveessa, joka näytti vähän isommalta kaupungilta. Matkustajakoti näytti autiolta, mutta minulla oli emännän puhelinnumero, pian hän saapui tuomaan avainta.

Majoituspaikoista ei ollut pulaa heinäkuisella Viron-pyöräretkellä 2014 
Ongelmaksi muodostui jälleen, että pikkukaupungissa ei ollut yhtään ravintolaa, jossa olisi ollut keittiö auki torstai-iltana kahdeksan jälkeen. Ehdin juuri ja juuri hakea pikkuevästä kaupasta. Lopulta oli pakko fillaroida muutaman kilometrin päähän kaupungin ulkopuolelle bensa-asemalle, josta sai nakkisämpylöitä. Niitä totisesti tarvittiin, kun päivän ajaminen oli polttanut yli 3000 kaloria.

Jouduin tyytymään kurjaan pikakahviaamiaiseen Mustveen matkakodissa, niin lähdin ajelemaan Peipsijärven rantateitä etelään silmäillen mahdollisia kahviloita. Noin 30 kilometrin päässä Kallaste-nimisessä rantakaupungissa piti karttapalvelun mukaan oleman kahvila, joten kahvinjanoisena ja jälleen nälkäisenäkin suunnistin sinne.

Kahvila löytyi, mutta eipä ollut auki

Tässä vaiheessa matkalaista alkoi ihan kunnolla riipiä. Koko Peipisi-järven rantaseutu vaikutti jotenkin alakuloiselta, ankealta, vanhukset kaupittelivat torilla toisilleen käytettyjä vaatteita. Hain kaupasta taas jotain einestä, join coca-colaa ja irtauduin Peipsi-järven rantatiestä toiveikkaasti kohti lounasta, Tartoa. 

Tien varressa kohtasin tällaisenkin arkkitehtonisen ihmeen. Kyltin mukaan se on vanha tuulimylly, jonka venäläispanssarivaunut ampuivat rikki, kun pari saksalaista sotilasta oli linnoittautunut sinne.

Ilman kunnon aamiaista lähtenyt pyörämatkailija sai lopulta päivän ensimmäisen siedettävän ateriansa Alatskivessä 40 km poljettuaan, siellä oli varsin idyllinen vanhaan rakennukseen tehty ravintola.

Tämän näyn edessä tajusin, että kohta saan kunnon kahvia ja ruokaa niin paljon kuin jaksan syödä. Tartoon oli 88 km ajo Mustveesta. Seuraavassa postauksessa kerron, miten matkakonseptini muuttui.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Tallinna-Viinistu pyörällä

 Tällaisia kauniita tasaisia teitä Virossa riittää. 
Maisemat ovat enimmäkseen avaria ja sivutiet ovat hiljaisia.

Seuraavan vuoden (2014) heinäkuussa piti lähteä uudelleen Viroon samalla konseptilla: cyclocrossari, kaksi fillarilaukkua, matkustajakoti- tai hotelliyöpymiset. Tällä kertaa ylitin lahden isommalla laivalla. Autokannelle ajaessa sain vajavaisen ohjeistuksen enkä saanutkaan fillariani paikalle, josta pääsisi ensimmäisenä ulos. Niinpä jouduin odottelemaan fillarin kanssa seinässä kiinni kun rekkajono kurvaili hihaani viistäen. Tilanne tuntui vaaralliselta ja jouduin hengittämään pakokaasua. Tuota pyrin jatkossa välttämään.

Tallinnasta suuntasin tällä kertaa vastakkaiseen suuntaan kuin viimeksi, itään. Koogi-nimisessä paikassa tein kilometrin mittaisen poikkeaman Jägala-jugalle, Viron suurimmalle vesiputoukselle, joka on paikallinen nähtävyys.

Esimerkiksi Imatran kosken rinnalla tuo ei nyt niin ihmeellinen ollut, mutta tulipahan nähtyä.  Kun pääsin tielle 85 Kolga-nimisen paikan jälkeen, alkoivat metsät. Suurpea Turbuneemella, niemimaalla siis, metsät jykevöityivät jylhiksi hongiksi, oikein komeaa maastoa. Ruokapaikkoja ei tullut vastaan. Paitsi suljettuja tai lopetettuja.

Yksi matkalla kohtaamistani lukuisista suljetuista kahviloista. 
Matkailija kaipasi palveluita.
Näinkö maaseutu Virossakin autioituu?


Suurpean rantatiellä

Melko tarkkaan sadan kilometrin ajon jälkeen saavuin Viinistun kaupunkiin tai oikemmin kylään, joka on Viron pohjoisimmalla niemellä, upealla paikalla, voisin nimetä sen Suomenlahden Skageniksi. Se tuntuu tosiaan viimeiseltä rannalta, joka puolella aukeaa aava sininen ulappa. Näköetäisyydellä on yksi saari, joka on luonnonsuojelualuetta. Sinne järjestetään venekuljetus retkeilijöille. 

Viinistusta löytyi entisen Abban virolaistaustaisen managerin ostama vanha kalastuskombinaatti, jonka uusi omistaja oli remontoinut varsin tyylikkääksi loft-henkiseksi ravintolaksi ja hotelliksi. 


Asiakkaita siellä ei ollut paljon, kuten ei muissakaan paikoissa heinäkuisilla pyörämatkoillani, paitsi Pärnussa. Keskimäärin aika autiota. Saavuin paikalle puoli kuudelta, ja ensimmäiseksi huolehdin, ehdinkö hotellin vieressä olevaan sen Abban managerin perustamaan taidemuseoon. Marssin hikisenä fillarikamoissa museon ovelle ja selitin tilanteen. He sulkisivat kuudelta, mutta se ei ollut ongelma. Sain majoittua hotelliin ja käydä rauhassa suihkussa, he pitäisivät paikkaa auki minulle. Tulin museon ovelle viittä vaille kuusi, mutta ystävällinen mummo toden totta piti museota auki minulle eikä yhtään hoputtanut. Käytin kokoelmien kiertämiseen 45 minuuttia, siellä olisi kulunut helposti kaksin verroin kauemmin, mutta pidempään en kehdannut mummoa viivyttää. Käsittämättömän ystävällistä palvelua. 

Ruokaakin ravintolasta sai illalla. Se onkin tärkeimpiä asioita parituhatta kaloria polkemalla kuluttaneelle pyörämatkailijalle. Taisin syödä kalaa, ja muistaakseni se oli ihan kohtuullista. Ravintola oli tyylikäs. 

Samaa ei voi sanoa hotellin saunasta, jonka varasin. Se oli muovinen, vanerinen ja ikkunaton, ilmanvaihto ei ollut parhaasta päästä eivätkä löylyt kaksiset. Eikä siitä päässyt edes ainakaan helposti uimaan. Ihan toista kuin vaikka Talinnan legendaarinen Kalma saun, josta sanotaan että siellä on ollut kiuas kuumana yhtäjaksoisesti 1920-luvulta lähtien.

Viinistun taidemuseon rakennuksia. 
Siellä on upeat virolaisen taiteen kokoelmat vanhoista ajoista nykytaiteilijoihin

Näkymä hotellihuoneeni parvekkeelta Viinistussa





Ensimmäisen ajopäivän kuvaus venähti niin pitkäksi että pitää jatkaa seuraavista etapeista myöhemmin. Viinistu teki vaikutuksen!

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Pyöräretkeilijän Viro




Ensimmäisen Viron-pyöräretkeni tein heinäkuussa 2013. 4 päivää cyclocrossarilla ja pyörälaukuilla, 485 kilometriä, majoitukset kylälistemaja-tason paikoissa eli matkustajakotihenkisissä paikoissa.

Lähdin Helsingistä varhain aamun nopealla katamaraanilla. Rengasrikko tuli vain kilometrin päässä kotiovelta, mutta onneksi sisäkumin vaihto kävi nopeasti, niin en myöhästynyt laivasta. Linda Linen katamaraani oli tosi luksusta fillarimatkailijalle, fillarin sai jättää kannelle mustekalalla kiinni, ei tarvinnut pakkautua rekkojen sekaan ruumaan, kuten isommissa laivoissa, eikä jonotella ihmeemmin.

Suunnistin Tallinnasta länteen ensin Keila-nimiseen pikkukaupunkiin lounaalle. Ihan keskustasta löytyi lounaspaikka, Cafe Platsin pubilounas, pelmenikeittoa ja leipää seisovasta pöydästä, oikein maukasta. Saatuani hinnan selville (1,80 €) aloin vakuuttua, että matkabudjetti kestää.

 Keilasta löytyi hämmästyttävän edullinen matkan maittavin lounas

Keilan jälkeen siirryin virolaiselle erikoisuudelle, puretun rautatien pätkälle, 
josta on tehty pyörätie. 


Entinen junarata oli jännä erikoisuus, mutta se kävi nopeasti tylsäksi ajaa, suora ja tasainen. Reunustat olivat myös sen verran pusikoituneet, että tieltä ei avautunut juuri näkymiä. Yhdessä kohti oli lintutorni, johon kiipesin, mutta sieltäkään ei juuri puiden latvoilta mitään näkynyt. Paarmoilta ylhäällä sai kuitenkin olla rauhassa, joten otin siellä päivänokoset. Kymmeniä kilometrejä pitkän reitin varrella ei ollut myöskään kahviloita tai kauppoja tai ylipäänsä mitään muuta kuin pusikkoa. Sinänsä oli kohtuullisen vaikuttava kokemus ajaa tuo pätkä, mutta yksi kerta riittää.



Virossa riittää mielikuvitusta kutkuttavia tienviittoja

Yövyin muutaman kilometrin päässä Haapsalusta, tien varrelta löytyi sympaattinen vanha huvila, johon kuulemma majoitettiin metsästysseurueita ym. Paikan omistaja, virolainen mies, tuli sovitusti avaamaan oven, peri pienen majoitusmaksun, antoi avaimen ja sovimme aamiaistarjoilusta. Sain ihan toivoa, mitä söisin aamulla, mutta illalla paikalla ei ollut mitään tarjoilua. Omistaja häipyi ja huomasin olevani ainoa asiakas 20-huoneisessa majoitustilassa, vaikka oli heinäkuu eli sesongin huippu.

Pyöräilijä oli kuitenkin illalla nälkäinen, eikä lähistöllä ollut edes kauppoja. Valtatien toisella puolella oli  hämärän näköinen tienvarsipubi, jossa oli venäjänkieliset tekstit ikkunoissa. Palvelu oli ummikkovenäläistä ja kaikki listat venäjäksi. Osaan sentään aakkoset, joten saatoin tilata borsch-keittoa. Päivän pyöräilyn jälkeen se maistui erinomaiselta. Pubin pitäjä, jonka olisin voinut kuvitella Kirgisiasta tulleeksi raskaansarjan painonnostajaksi, koetti tehdä tuttavuutta heikolla englannillaan, mutta kielimuurin takia juttu ei tahtonut edistyä. Ystävällinen ja sympaattinen hän oli.

Seuraavana päivänä kiersin Haapsalun ja jatkoin sieltä Pärnuun, jossa vietin yhden yön. Pärnun kesäkaupunki ei tehnyt minuun vaikutusta, ehkä siihen vaikutti majapaikan emäntä, joka räpätti fillaristani, jonka pelkäsi likaavan sisätiloja. Ulkonahan en siellä säilyttäisi fillaria edes kallioperään kahlehdittuna.

Pärnusta ajoin koilliseen Paideen, jossa tutustuin keskiaikaiseen linnaan. Koska yritin välttää isoja teitä, joilla rekat liikennöivät, kysyin paikalliselta, onko muuan oikotien pätkä päällystettyä tietä. Sanoivat asvaltoiduksi, joten suuntasin Paidesta Viraksaaren kautta pikkutielle, joka yhä pieneni, päällyste loppui, ja sitten se muuttui silkaksi kärrypoluksi, jolla oli teräviä kiviä. Polku ylitti suuria Väätsan suoaukeita, ja ennen pitkää huomasin valtavan paarmapilven perässäni. Nyt ei sopinut pysähtyä, vauhti piti pitää 20 kmh+ jotta paarmat eivät saa kiinni. Onneksi rengasrikkoja ei tullut ja pääsin taas isommalle tielle ja sieltä Ardu-nimiseen pikkukaupunkiin, jossa neuvostoajan jäljet näkyivät halkeilleena betonibrutalismina. Rosoisuudessaan mieleenpainuva paikka.


 Ardu Grill -matkustajakoti, jossa majoituin

E263:n varrella oli rekkamiehille suunnattu funkistyylinen majatalo baareineen, johon majoituin. Sieltä sain rehellistä grilliruokaa ja venäjänkieliset tarjoilijat tekivät minulle jälkiruoaksi Irish Coffeen, kun selostin reseptin tarkasti.Yksi heistä osasi englantia.

Ardu Grillissä kiellettiin säilyttämästä fillaria huoneessa, hiippailin tyhjän porraskäytävän vinttikerrokseen ja lukitsin yöksi fillarin rapun kaiteeseen

Olin valinnut Ardun yöpymispaikaksi, kun kuvittelin sen idyllisemmäksi paikaksi, olihan se seudun suurimman järven tuntumassa. Aamulla lähdin kiertämään fillarilla järveä polkuja pitkin, ja löysin sieltä historian elävöittäjien leirin itse tehtyine viikinkilaivoineen. Kokonaisia perheitä oli paikalla muinaisasuihin sonnustautuneina.

Ardusta jatkoin länteen Kohilaan, jossa lounastin, ja siitä pohjoiseen Tallinnan-lautalle. Kaiken kaikkiaan ihan onnistunut fillariseikkailu. Ensimmäisen reissun kuvauksesta tulikin näin pitkä, joten joudun kertomaan seuraavan, Tartoon suuntautuneen reissuni eri postauksessa.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Girona

Sadan kilometrin päässä Barcelonasta koilliseen sijaitseva Girona on ollut ja on edelleen ammattipyöräilijöiden suosima legendaarinen paikka. Siellä harjoitteli mm. Lance Armstrong aikanaan ja nykyisin siellä asuu Suomen menestyvin ammattipyöräilijä Lotta Lepistö. Eräs pyöräilevä ystäväni oli käynyt siellä muutaman kerran ja ylisti paikkaa niin että en voinut olla sinne menemättä 2014 joulukuun alussa, kun sain sopivasti viikon lomaa.

Ystäväni vinkistä varasin fillarin Bike Breaks Shopista Gironan keskustasta. Lensin Barcelonaan, yövyin siellä ja aamusta otin junan Gironaan. Matka oli mukava eikä kestänyt kauan, alle tunnin. Otin sattumankaupalla hotellin keskustasta, heillä oli lukittu autotalli jossa säilytin fillaria.

Ihan kelpo Cannondalen ne minulle vuokrasivat Bike Breaks Shopista, 
jossa kaikki tunsivat kaverini Matin, punapartaisen viikingin. 
Kuva Mont Marti Sacalmin noususta

Minulla oli viisi ajopäivää Gironassa, joulukuussa oli melko viileää, kylmimmillään vajaat +10 C ja lämpimimmillään +17 C, sortsikeli. Huonoin keli sattui Bike Breaks Shop Ride -päivään, porukkalenkille lähti parikymmentä maantiepyöräilijää. Päiväksi oli ennustettu sadetta, mutta olin ainoa jolla oli edes kengänsuojat. Sade alkoi vajaan tunnin ajon jälkeen, ja miten reagoitiin: kaikki kääntyivät takaisin... sen päivän ajot jäivät 29 kilometriin.

Bonmati ja Olot olivat upeita paikkoja, ilmiselvästi alueella on paljon ajettavaa ja huikeita maisemia. Syrjäisiä hiljaisia teitä löytyi ainakin turistisesongin ulkopuolella runsaasti. Olotissa lounastin uimahallin kahvilassa, jossa oli hyvää ruokaa ja hauska tarjoilijaneitonen, joka esitteli ylpeänä kännykällään kuvia fillaristaan. Harmi kun en osaa espanjaa, yhteistä kieltä ei löytynyt.

Espanjassa kunnioitetaan pyöräilijöitä liikenteessä ja tätä merkkiä noudatetaan

Alueen legendaarisimmalla vuorinousulla Rocacorballa en ehtinyt käydä, ehkä siksi sinne vielä pitää palata. Mieleenpainuva oli mm. lasku Santa Pellaialta Monellsin suuntaan. Rocacorba nousee reilun 900 metrin korkeuteen ja on kuulemma paikoin todella jyrkkä. Yksi lenkkimahdollisuus, jota en ehtinyt vetää, olisi ajaa Välimeren rannalle, siitä tulisi edestakaisin noin 100 kilometrin lenkki.

Gironan vanhaakaupunkia iltavalaistuksessa.
Tuli ihan mieleen Carlos Ruiz Zafónin hieno romaani Tuulen varjo

Luulenpa että Gironaan voisi oman fillarinkin tuoda, onnistunee junassa. Mutta matkustamisen sujuvuuden kannalta tyytyisin vuokrafillariin. Sesonkiaikaa varten se kannattaa varata hyvissä ajoin.

Seuraavassa blogikirjoituksessa kirjoitan Viron-fillariretkistäni.

perjantai 10. toukokuuta 2019

Pyörämatkoja vuoristoon

Ensimmäistä kertaa elämässäni pyöräilin vuoristossa 2012 Italian Gardajärvellä. Fillarin vuokrasin Torbolen Carpentari-liikkeestä, varasin toki etukäteen. Hieno aivan uusi maantiefillari, Pinarello. Vuoristoajojen vasta-alkajalle olisi kyllä pitänyt olla kevyemmät välitykset. Alkuun olin vuorenrinteillä aika shokissa. Kertaakaan en joutunut kuitenkaan kääntymään mäestä takaisin. Italian-matkani huipentui 17 kilometrin yhtäjaksoiseen jyrkkään nousuun Avio-nimisestä kylästä, Passo di San Valentino, yli 1250 nousumetriä huipulle.

Passo di San Valentino oli yksi kauneimmista teistä
joilla olen ajanut, pusikkoista rehevää vuorenrinnettä, 
huimia kallioita, kiva spagettitie. Varsinainen nousu alkoi tästä.

Garda oli kaiken kaikkiaan kiva paikka heinäkuussa. Järven rannalla oli kuuma, mutta vesi oli melko viileää, Gardajärvi on syvä ja lähdepitoinen. Jos halusi viileämpää, kannatti lähteä heti aamusta vaijerihissillä vuoren harjalle. Myöhemmin päivällä jonot kuljetukseen kävivät sietämättömän pitkiksi.

Tuolla reissulla fillarointi ei ollut vielä pääosassa. Vuokrattiin auto Venetsiasta, tavattiin kavereita Gardalla.

***
Seuraavan fillarikaukomatkani tein Mallorcalle. Majoituin Peguera-nimiseen kylään Mallorcan lounaisrannikolle. Paikalla oli tenniskeskus, jossa Rafael Nadal oli joskus pelaillut. Vuokrafillarin (Cube, kolme eturatasta) olin varannut etukäteen kylän hotellilta Huerzelerin palvelusta.



Mallorca on todellinen fillaristien saari. Paitsi ammattilaisia, siellä leireillee myös todella paljon maantiepyöräilyn harrastajia. Sen näkee myös liikenteessä. Paikalliset ovat hyvin tottuneita pyöräilijöihin ja osoittavat heille kunnioitusta ja antavat tilaa tiellä. Saarella on suhteellisen vähän liikennettä mutta paljon hyvin päällystettyjä teitä. Länsirannikolla on upeat vuoret, keskellä hienoja pieniä oliivi- ja viiniteitä, jos haluaa ajaa tasaisemmalla.

Fillaroinnin kannalta ideaali majapaikka Mallorcalla olisi todennäköisesti jossain Bunyolan tienoilla sisämaassa josta saaren korkein nousu Puig Majorille on tavoitettavissa ja samoin Orientin-Alarón hieno reitti. Toisaalta sieltä pääsee myös alavamman maan reiteille, joita on mukava vetää välipäivinä. Mallorcalla 78 kilometrin lenkillä nousumetrejä kertyi melkein 1800, saman verran kuin Helsinki-Myrskylä-Helsinki-reitillä (208 km). Mallorcalla vuoret eivät ole läheskään yhtä korkeita kuin Pohjois-Italiassa, mutta kun pienempiä jyrkkiä nousuja on paljon, nousumetrejä kertyy. Mallorcankin maisemat ovat huikaisevia.


Mallorcan-matkani sykähdyttävimmät kokemukset tulivat varhaisella lähdöllä maaseudun pikkuvuorille, metsäisen tien reunoilla oli kilejä, usvaa, kotkia

Seuraavassa päivityksessä kerron vuoden 2014 joulukuun matkastani Koillis-Espanjan Gironaan. 

tiistai 7. toukokuuta 2019

Pyöräilyvarusteista

Ei ole väärää säätä, on vain vääriä varusteita, tapasi edesmennyt liikunnanopettajani sanoa. Oikeat laadukkaat varusteet antavat motivaatiota ulos lähtemiseen kelillä kuin kelillä.

Kannattaa hankkia lajispesifit varusteet. Kun aloittelin juoksuharrastusta, juoksin alkuun fillaritakeissa, mutta kun hankin lopulta oikean juoksurotsin, en halunnut enää edes harkita fillarirotsissa juoksemista. Juoksutakki on kompromissittoman kevyt ja hengittävä, pitää kuitenkin riittävästi tuulta, siinä on tilaa käsien liikkeelle.

Viimeisin pyöräilyvaate, johon olen ollut ihastuksissani koko alkukevään, on Enduran primaloft-tuuliliivi. Siinä on sovellettu makuupusseista tuttua tekniikkaa, se on lämmin mutta hengittävä, kevyt ja mahtuu hyvin paidan taskuun. Hylkii vettäkin kohtuullisesti ja on todella mukava päällä. Suomessa sen käyttökelit ovat -5 asteesta +15 asteeseen, ja vuoristoreissuilla sitä tarvitaan lähes aina korkeissa alamäissä. Kun vetoketjun vetää ylös asti, ei tarvitse putkihuivia. Ainoa miinus on pienet vetoketjut joita on hankala avata tai sulkea yhdellä kädellä. Varsinkaan selkätaskua ei tahdo saada auki ajossa.

Endura Pro SL primaloft tuuliliivi

Toinen mukava ja monikäyttöinen asuste on Vauden tuultapitävät ja vettä hylkivät kuorisortsit. Käytän niitä syksystä kevääseen ajohousujen päällä ja kesäisinkin sateella vaikka bibsortsien päällä, ja hiihtäessäkin. Kevyet, mukavat, hyvin suojaavat.

Vaude Men's Spray Shorts III

Castellin nanoflex-irtohihat ja lahkeet kuuluvat myös paljon käyttämääni varustukseen. Pitävät hyvin tuulta ja hylkivät vettä, ovat kevyet ja pieneen tilaan pakkautuvat. Irtolahkeiden paha vika on kuitenkin, että yläkuminauhat venyvät pesujen myötä eivätkä lahkeet kohta tahdo enää pysyä ylhäällä. Se on lähes sietämätöntä. 

Suomen oloissa eniten käyttämäni pyöräilyhousut ovat Enduran Thermolite Winter Bibshortsit, siis lyhyet talvimalliset ajosortsit, joissa on myös paksut säämiskäpehmusteet. Niillä voi ajaa -10 asteesta +15 asteeseen. Kylmimmillä keleillä lisään niiden päälle lyhyet Craftin windstopper-lämpökalsarit ja päällimmäiseksi yläkuvassa näkyvät kuorisortsit. Lisäksi Castellin nanoflex-irtolahkeet ja paksut sukat lämpimiin pyöräilykenkiin. Itse asiassa olen käyttänyt cyclocrossarissa, jolla työmatkat tulee ajettua, kesäkenkiä lähes ympäri vuoden, alle vain lämpimät sukat ja päälle vuorelliset kengänsuojat. Joskus olen laittanut lisäeristeeksi kengänsuojan alle kengänkärkiin alumiinifoliota, joka toimii hyvin niin kauan kuin pysyy paikallaan. No niin, toivottavasti nämä jälkimmäiset vinkit eivät ole akuutteja ainakaan puoleen vuoteen.


sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Vinkkejä Nizzaan pyöräilemään suuntaaville

Oma kriteerini oli, että pitää päästä suoralla lennolla kohteeseen ja majapaikan pitää olla helpon matkan päässä, kun kuljen pyörälaukun kanssa. Otin tällä kertaa oman fillarin, kun olin kuullut että Nizzan seudulla vuokrahinnat ovat kovat. Muutenkin tietysti kivointa ajaa omalla. Yllätys oli että taksille oli lauantaina kuuden jälkeen fixed price 14 km 71 euroa! Jos mahdollista, selvitä siirtymämahdollisuudet etukäteen. Ehkä joku kuljetuspalvelu olisi vienyt halvemmalla. Takaisin kentälle pääsin vuokraemännän järjestelyjen avulla tutun kuskin kyydissä 40 eurolla. Ei sitäkään halpana voi pitää.

Fillarifoorumilla kerrotaan että joku oli mennyt pyörälaukkuineen kentältä bussilla Venceen. Sitä en edes yrittänyt, sillä oma majapaikkani ei ollut bussireitillä. Pyörälaukun vetäminen satoja metrejä saati kilometrin olisi liikaa.

Pyöräily kuluttaa kaloreita joten pyöräilijä tarvitsee oman keittiön. Minulla jonkinasteinen ongelma oli pitkä kauppamatka (tai ei niinkään pitkä vaan mäkinen). Onneksi sentään paluumatka kaupasta oli alamäkeä, rinkka selässä.

Ota varmuuden vuoksi vähintään pari pikapuuroa mukaan (mulla oli joka päivälle yksi, eli sopivasti), jos sinulla ei ole aamiaispalvelua. Ja muutakin vararavintoa. Vencen kraanavesi on juotavaa, samoin katuvesipostien, joita on myös pyörämatkan varrella lähes joka kylässä.

Vencessä on vain yksi järjellinen kauppa: Leclerc, siellä on hyvät ja edulliset valikoimat. Muissa kaupoissa on tuplahinnat ja surkeat valikoimat. Leclerc on myös bussiaseman lähellä, joten ideaalia olisi jos löytäisi majapaikan sen tuntumasta. Sitä kautta pääsee myös aika hyvin sekä Col de Vencelle että Tourettes-sur-Loupin suunnan kivoille pyöräreiteille.

Taksilla ajelu Nizzan seudulla on järjettömän kallista, mutta aloin vähitellen ymmärtää sitäkin hinnoittelua. Liikenne on nimittäin tukkoista ja tiet kiemuraisia. Kun viimeisenä matkapäivänäni kävin bussilla Nizzassa, alle 20 kilometrin matkaan kului yli tunti. Bussimatka maksoi sentään alle 2 euroa suuntaansa.

Menomatkalla lentokentällä kohtasin sattumalta Mallorcalle matkanneen mainion spinningkaverini, joka vinkkasi Nizzasta ruokapaikan. Oli oikein viihtyisä:


Vaikka matka Venceen oli hieno kokemus, maisemat huikaisevia ja ajot ihan legendaarista kategoriaa, en usko meneväni Nizzan seudulle pyörämatkalle uudelleen. Taajamissa liikaa liikennettä, tieverkosto vaikeaselkoinen, taksit kalliita. Pitäisi majoittua kauemmas Rivieran hornankattilasta, mutta käytännössä sitä varten pitäisikin sitten jo vuokrata auto. En oikeastaan ihmettele että vuokaemäntäni oli ihmeissään kun tajusi etten ole autolla liikkeellä.


Olen Stravassa seurannut upeita kuvia pyöräilijältä, joka asustaa Luccassa Toscanan lähistöllä. Kerrassaan upeita teitä ja maisemia. Sitten pitäisi vain keksiä, miten sinne fillarin kanssa pääsisi. Vai pitäisikö vuokrata paikan päältä fillari? Suoria lentoja lähialueille ei Helsingistä taida mennä.

Viimeinen ajo Vencessä

Perjantaiksi oli luvattu kovaa sadetta, ja keskiviikkoiltana näin millainen paikallinen sadekuuro voi olla: sitä tuli todella kuin saavista kaataen ja ukkosti. Olin kaupassa ja odottelin pahimman ohi, mutta paluumatkalla kengät kastuivat litimäriksi. Vuoriteillä, joissa on kivivyöryvaroituksia, tuollainen sade ei olisi kiva. Eikä varsinkaan ukkonen. Ukonilmallahan pyöräilyä ei suositella. Olen kerran Virossa fillariretkellä joutunut odottamaan toista tuntia syrjäisessä bussikatoksessa ukkosen taukoamista.

Niinpä päätin jättää perjantain sadepäivän turismille, menisin bussilla Nizzaan, ja torstai jäisi viidenneksi ja viimeiseksi ajopäiväksi tällä reissulla. Col de Vencen jyrkkä nousupuoli oli vielä ajamatta, joten sinne. "Alkulämmittelyksi" kiipesin kilometrin verran superjyrkkiä Vencen teitä varsinaisen 9-kilometrisen nousun alkuun. Nousu oli varustettu hyvin merkityillä kilometripylväillä joissa ilmoitetaan montako kilometriä on huipulle ja kuinka monta % seuraavan kilometrin keskinousu on. Ihan pyöräilijöitä varten!

Torstai oli aikaisempia päiviä viileämpi, 14-15 astetta ja puolivälissä CdV:tä sain sukeltaa viileään pilveen. Minulla oli vettä ja tuulta hylkivät ajosortsit, lyhythihainen paita nanoflexin irtohihoilla (taskussa Enduran primaloft-tuuliliivi laskuja varten, se oli tarpeeseen joka päivä), silti jossain vaiheessa ihmettelin mittarille tippuvaa vettä, onko se sadetta - no eipä ollut, vaan hikeä. Nousin ensimmäiset 7 km vauhtikestävyyssykkeillä, viimeiset kaksi kilometriä kiristin sweet spottiin. Viimeisellä kilometrillä näin ainoan pyöräilijän ja ohitin hänet. Upea kokemus.

Sitten Cipieresin kautta käsittämättömän hienoja vuoristoteitä kohti Le Bar-sur-Loupia. Roomalaisaikaisia rakennelmia, keskiaikaisia taloja, luontoa. Parhaissa paikoissa melkein tuli tippa linssiin, kun on niin kaunista - onko tämä unta vai voiko olla totta että minä olen täällä, tällaisessa paikassa.


70,4 km, 1342 nousumetriä
Vapunpäivänä pääsin taas ajamisen makuun. Lähdin Route de Grasselle, jossa menee ihan viitoitettu pyöräreittikin, jälleen Pont du Loupin tunnelien kautta, mutta en tällä kertaa kääntynyt Gourdonin linnavuorelle vaan jatkoin suoraan pohjoiseen kohti Saint-Ponsia. Sieltä taas länteen Col de Vencen loivaa puolta ylös. 63 km, 1224 nousumetriä, ei hassumpi vapunpäiväksi, piti ihan kohottaa henkilökohtainen punalippu vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kunniaksi:
Bleu, blanc, rouge

Vapunaatto Vencessä

Toisen ajopäivän aamupäivä, vapun aatto, tuhraantui työasioissa: jouduin kolmen hengen tunnin kestävään puhelinneuvotteluun ja sitten vielä piti hoitaa jälkitöitä niin että pääsin fillarin selkään vasta kahden aikaan iltapäivällä. Ajoaikaa olisi lyhyempään reissuun, joten spontaanisti ajattelin koukata koilliseen. Käytännössä alkuun piti taas kiertää melkein Vencen keskustaan. Kohta alkoi kohtuullisen lyhyt mutta tiukka nousu Saint-Jeannen keskiaikaiseen kylään. Sieltä en meinannut löytää ulos, kapeita yksisuuntaisia teitä oli paljon mutta oikean löytäminen ei ollut helppoa. Olin toivonut pääseväni vuoristoon maalaisteille, mutta pian huomasin taas ajavani kohti La Gauden kylää. Ok, eipä sekään hullumpi reitti ollut.
Saint-Jeanne

 En kuitenkaan halunnut tulla rantakaupunkiin asti, vaan käännyin pohjoiseen menevälle tielle - mutta kilometrin päässä se kääntyikin täysin vastakkaiseen suuntaan (eikä poikkiteitä ollut), vei minut takaisin alkupisteeseen parin kilometrin kierroksen jälkeen. Aika tsombailun jälkeen löysin viimein Chemin des Caucoursin, joka oli sopivan pieni ja kohtuullisen rauhallinen tie Saint-Paulin läpi takaisin majapaikalleni. Päivän kilometrisaldoksi tuli vähemmän kuin olin ajatellut, 43 km ja 715 nousumetriä.

2. ajopäivä: Gourdonin linnavuori

Seuraavana päivänä lähdin suoraan Vencen keskustaan. Lenkkien aloituksessa pieni ongelma oli, että ei saanut alkulämmittelyä, kun piti lähteä heti repimään jopa 10 % nousua lähes kilometrin. Mutta menihän sekin.

Paikallisissa risteyksissä oli kohtuullisesti merkintöjä ja itselläni oli reitti gps:llä, mutta silti tiet olivat sen verran sotkuisia, että Vencestä pois pääseminen otti aina vähän enemmän aikaa. Pian Tourrettes-sur-Loupissa kohtasin taas suljetun tien. Pont du Loupissa näin mitä oli edessä: huikea pystysuora vuorenrinne vesiputouksineen, ja huipulla linna. Tuntui mahdottomalta ajatukselta kiivetä sinne fillarilla.


Sinne tie kuitenkin vei, joten lähdin koettamaan. Alkuun tie seuraili kaunista vuoristojokea, ne ovat kaikki mineraalisen kirkkaansinisiä täällä. Pari tunnelia, joista ensimmäinen oli sen verran pidempi että valot olisivat olleet paikallaan. Onneksi minulla oli sentään kypärässä pieni takavalo. Vettä tippui tunnelin katosta, en olisi halunnut ajaa sitä sateella. Pont du Loupista Gourdoniin on 11 kilometrin matka, jossa keskinousu on 4,6 %. Stravan mukaan reitillä on jopa 400 metrin pituinen osuus "D6 Climb" jonka keskinousu olisi 29,1 % - ei ihan taida olla, mutta jyrkkää settiä se tosiaan on. Gourdoniin kääntyvällä tiellä en enää nähnyt muita pyöräilijöitä, paitsi juuri kääntyessäni vastaan tuli kuuden pro-tyylisen nuoren pyöräilijän ryhmä. Muutenkin liikenne oli vähäistä. Tällaiset nousut joissa saa nauttia upeista näkymistä ja haastaa itseään täysillä ovat pyöräilyä parhaimmillaan.

Sama näkymä ylhäältä katsottuna Gourdonin keskiaikaisessa kylässä. Taustalla väikkyy azuurinsininen Välimeri. Gourdonissa nautin pikku välipalan.

Gourdonista laskin D12-tietä luoteeseen, ja maisema muuttui karuksi kuin kuussa. Pian tuli taas tasaista nousua, 2-5 %. Vastaan tuli houkutteleva kyltti tielle, joka olisi johtanut "harrastelijoiden tähtitornille", näytti vähintään yhtä kovalta nousulta kuin minkä olin juuri vetänyt Gourdonille, kivikkoista aakeeta vuorenrinnettä. En kuitenkaan poikennut, sillä edellinen nousu tuntui jaloissa ja matkaa oli edessä vielä kuutisenkymmentä kilometriä.

L'Espuadessa käännyin länteen D79-tielle ja siinä alkoivatkin pian mahtavat laskut, jotka palkitsivat pitkästä noususta. 13 seuraavan kilometrin kuluessa laskua tuli pystysuoraan 500 metriä. Eli 1150 metristä vähän alle 700 metriin, ja sitten taas ylös kohti Col de Venceä (963 m) rinteen loivaa puolta. CdV:n jyrkkä lasku vasta jännä oli, todellista spagettitietä neulansilmämutkineen, ja liikennettäkin oli jonkin verran. 

Pyöräilijää rohkaisi ystävällishenkinen kyltti huipulla:
Olisin varmaan tullut alas lujempaakin kuin kuuttakymppiä, mutta edessä oli autojonoa, joten piti ajella kiltisti letkassa. Reilut 100 km ja 1837 nousumetriä, tämä oli minulle niin sanotusti eeppinen ajopäivä.