2. ajopäivä: Gourdonin linnavuori

Seuraavana päivänä lähdin suoraan Vencen keskustaan. Lenkkien aloituksessa pieni ongelma oli, että ei saanut alkulämmittelyä, kun piti lähteä heti repimään jopa 10 % nousua lähes kilometrin. Mutta menihän sekin.

Paikallisissa risteyksissä oli kohtuullisesti merkintöjä ja itselläni oli reitti gps:llä, mutta silti tiet olivat sen verran sotkuisia, että Vencestä pois pääseminen otti aina vähän enemmän aikaa. Pian Tourrettes-sur-Loupissa kohtasin taas suljetun tien. Pont du Loupissa näin mitä oli edessä: huikea pystysuora vuorenrinne vesiputouksineen, ja huipulla linna. Tuntui mahdottomalta ajatukselta kiivetä sinne fillarilla.

Sinne tie kuitenkin vei, joten lähdin koettamaan. Alkuun tie seuraili kaunista vuoristojokea, ne ovat kaikki mineraalisen kirkkaansinisiä täällä. Pari tunnelia, joista ensimmäinen oli sen verran pidempi että valot olisivat olleet paikallaan. Onneksi minulla oli sentään kypärässä pieni takavalo. Vettä tippui tunnelin katosta, en olisi halunnut ajaa sitä sateella. Pont du Loupista Gourdoniin on 11 kilometrin matka, jossa keskinousu on 4,6 %. Stravan mukaan reitillä on jopa 400 metrin pituinen osuus "D6 Climb" jonka keskinousu olisi 29,1 % - ei ihan taida olla, mutta jyrkkää settiä se tosiaan on. Gourdoniin kääntyvällä tiellä en enää nähnyt muita pyöräilijöitä, paitsi juuri kääntyessäni vastaan tuli kuuden pro-tyylisen nuoren pyöräilijän ryhmä. Muutenkin liikenne oli vähäistä. Tällaiset nousut joissa saa nauttia upeista näkymistä ja haastaa itseään täysillä ovat pyöräilyä parhaimmillaan.

Sama näkymä ylhäältä katsottuna Gourdonin keskiaikaisessa kylässä. Taustalla väikkyy azuurinsininen Välimeri. Gourdonissa nautin pikku välipalan.

Gourdonista laskin D12-tietä luoteeseen, ja maisema muuttui karuksi kuin kuussa. Pian tuli taas tasaista nousua, 2-5 %. Vastaan tuli houkutteleva kyltti tielle, joka olisi johtanut "harrastelijoiden tähtitornille", näytti vähintään yhtä kovalta nousulta kuin minkä olin juuri vetänyt Gourdonille, kivikkoista aakeeta vuorenrinnettä. En kuitenkaan poikennut, sillä edellinen nousu tuntui jaloissa ja matkaa oli edessä vielä kuutisenkymmentä kilometriä.

L'Espuadessa käännyin länteen D79-tielle ja siinä alkoivatkin pian mahtavat laskut, jotka palkitsivat pitkästä noususta. 13 seuraavan kilometrin kuluessa laskua tuli pystysuoraan 500 metriä. Eli 1150 metristä vähän alle 700 metriin, ja sitten taas ylös kohti Col de Venceä (963 m) rinteen loivaa puolta. CdV:n jyrkkä lasku vasta jännä oli, todellista spagettitietä neulansilmämutkineen, ja liikennettäkin oli jonkin verran. 

Pyöräilijää rohkaisi ystävällishenkinen kyltti huipulla:

Olisin varmaan tullut alas lujempaakin kuin kuuttakymppiä, mutta edessä oli autojonoa, joten piti ajella kiltisti letkassa. Reilut 100 km ja 1837 nousumetriä, tämä oli minulle niin sanotusti eeppinen ajopäivä.