Helsinki-Iijoki viidessä päivässä

Heinäkuussa 2022 päätin siirtyä Helsingistä Iijoelle fillarilla. Kyselin Fillarifoorumilla etukäteen reittiä, sain vinkiksi että kannattaa valita nelostien itäpuoli, niin välttää pahimman rekkaliikenteen. Reitin suunnittelussa suosin vähintään 3-numeroisia teitä, mieluiten päällystettyjä. Koska kesä ja loma ovat lyhyitä, ahnehdin vähän etappien pituudessa niin että ehdin viidessä päivässä, matkaa kertyisi yhteensä 790 km, keskimäärin 158 km päivässä. 

En halunnut kuljettaa telttaa, makuupussia ja retkikeitintä polttoaineineen, joten päiväetapit piti mitoittaa niin että alueelta löytyi vapaa majoituskohde. Se aiheutti päänvaivaa kartan äärellä ja toi pikku mutkia. Mieluiten olisin valinnut hotelleja, mutta piti tyytyä myös pariin airbnb-majoitukseen.

Koska kesä oli lämmin ja reppu hiostaa ja painaa hartioita, päädyin pakkaamaan varusteet kahteen vanhaan uskolliseen Ortliebin fillarilaukkuun, joiden solkia piti jo avustaa rautalangalla. Monitoimityökalu, paikkausvehkeet, minipumppu, pari varasisuria, vaihtosortsit, 2 pyöräilypaitaa, pyöräilysadetakki, lippis, irtolahkeet ja -hihat ja siviilivaatteiksi kangastossut, farkkusortsit ja pari t-paitaa ja pitkähihainen tuulitakki sekä peseytymistarpeet. Painoa laukuille tuli noin 10 kg. Fillari, kuski ja laukut painoivat yhteensä noin 102 kg, josta kuski reilut 80.

Päivä 1: Helsinki-Vääksy

Koska määränpää oli Herttoniemenrannasta pohjoiseen, alkuun hakeuduin Vanhalle Lahdentielle, joka on suora, kovin tuttu ja tylsänpuoleinen. Kellokoskelle poikettuani alkoivat sadepilvet kohota. Muutama pisara ehti kastella minua, kun kohdalle sattui junaradan alikulku, jossa olin, kun taivas tosissaan repesi ja vettä tuli kuin saavista. Alikulkutunnelista näkyi myös panssarivaunu, johon oli kiinnitetty Ukrainan lippu. Epäilin jo uuden fillarigps:ni erehtyneen pahasti ja vieneen minut kauemmas kuin olin kuvitellutkaan...

Kaivoin puhelimen taskusta ja selasin karttaa, kunnes huomasin olevani vielä Suomessa, tarkemmin Kärkölän seisakkeen tuntumassa, vain sadan metrin päässä lähimmästä baarista! Selvisin sinne pahasti kastumatta, söin molemmat tarjolla olleet täytetyt leivät - ja kun olin valmis, taivas oli kirkastunut. 

Matkan jatkuessa maasto kohosi, mikä hiukan tuntui jaloissa, korkeus nousi Garminin mukaan Salpausselän päällä 160 metriin merenpinnasta. Hollolan tienoilla mentiin pätkä vanhaa tuttua Lahden Royal-pyöräilyn reittiä. Vääksyssä jouduin koukkaamaan seitsemisen kilometriä syrjään päästäkseni majapaikkaani Hotelli Tallukkaan, jonka respa meni kiinni pian huoneen saatuani. Ehdin sentään ostaa oluen ja voileivän. Hotellissa ei ollut ravintolaa, joten piti hypätä saunan jälkeen (ehdin nipin napin saunavuorolle ja uima-altaaseen sekä miellyttävään porealtaaseen) taas fillarin selkään ja muutama kilometri kanavanrantaan.

Suuntasin respan parhaaksi kehumaan Majakkapavilijonkiin, vain kuullakseni että listalla ei ollut lainkaan pastaa. Käytännössä sieltä sai lähinnä vain pizzaa. Siihen sai tottua, kun oli lähtenyt kehä 3:n ulkopuolelle.

Kivoja maisemia kyllä riitti.

Vääksyn kanavan sulku

Hotellin respa oli kieltänyt tuomasta fillaria huoneeseen, mutta koska respassa ei ollut päivystystä huoneeseen palatessani ja huoneessani oli parveke, otin varmuudeksi fillarin parvekkeelle, vaikka varusteisiini kuului raskas lukko.

Kesän aikana fillarikilometrejä oli muiden kiireiden takia kertynyt varsin vähän, Hiekka-Pirkkaa (177 km) lukuun ottamatta, joten nukkumaan mennessä väsyneitä jalkojani taputellessani mielessä kävi, mitenhän reissusta selviän, kestääkö äijä. Seuraavana päivänä pitäisi ehtiä Jyväskylään saakka.

Päivä 1: 151 km + 6,5 km Vääksyn ilta-ajoa

Päivä 2: Vääksy-Jyväskylä

Hotelli Tallukan runsaaksi mainostettu aamiainen oli kohtuullinen, joskin parempia hotelliaamiaisia on nähty. Hotelli pitkine käytävineen ja karuine huoneineen ei ollut viihtyisimmästä päästä, näkymätkin vain parkkipaikan puolelle, mutta hinta-laatu-suhde oli suht ok, majoitus aamiaisineen 84 €. 

Toisena ajopäivänä pääsin heti nautiskelemaan kuulusta Pulkkilanharjusta. 

Karisalmen silta Pulkkilanharjulla

Siitä matka jatkui kohti Sysmää, jossa söin puffet-lounaan perheravintola Uotissa. Luhangantiellä vastaan tuli melkoisia korkeuseroja ja upeita järvimaisemia, jotka aukesivat pääasiassa vain silloilta, sillä järvikannaksilla kulkevaa tietä reunusti enimmäkseen metsä, joka peitti näköalaa. Fillarilla liikkumisen hyviä puolia on sekin, että mahtuu pysähtymään silloille maisemaa ihastelemaan, toisin kuin autolla.

Judinsalon kohdalla tie nousi sadan metrin tienoilta yli 150:n. Se söi energiaa, ja Luhangan kohdalla oli pakko poiketa muutaman kilometrin verran keskustaan syömään Etappiin. Ilma oli helteinen, rutiiniksi taukopaikoilla oli kehittynyt kännykän iskeminen heti lataukseen ja vesipullojen täyttäminen. 

Rutalahdella tie vei halki autioituneen oloisen kyläkeskuksen, jonka baarin oven eteen oli kasvanut koivuja, enkä saanut täydennystä vesipulloihin.

Hiljaiselle Kivisuontielle poikettuani ennen Leivonmäen kansallispuistoa ohitin tienpenkassa istuvan tyypin. Ehdin jo ajaa ohi, kun tajusin ettei asetelma vaikuttanut ihan normaalilta: rouva istui auringossa aika epämukavassa paikassa keskellä ei mitään. Käännyin takaisin kysymään, oliko kaikki hyvin. -Juu juu, kaikki hyvin, apu on tulossa, hän vastasi. Siis ei ollut.

Kyselin tarkemmin, hänelle oli tullut heikotus kesken sauvakävelylenkin. Oli soittanut miehensä noutamaan, tämän piti tulla pian. Jäin odottamaan apukuljetusta ja tarkkailemaan potilasta. Epäilin auringonpistosta, annoin vettä pulloistani, melkein kaiken. Pian mies saapuikin, kuusikymppinen pariskunta. Homma hoidossa.

Jyväskyläntielle tullessa oma veteni tosiaan loppuikin, eikä minkäänlaisia kioskeja näkynyt, joten aloin tähyillä tienvarren taloja sillä silmällä, mistä kehtaisi pyytää vettä. En tohtinut mennä soittelemaan ovikelloja, etten pelästyttäisi asukkaita, mutta onneksi janon jo yllyttyä yhytin yhden talon pihalta äijän, joka ystävällisesti täytti pullot kesämökkinsä saunan vesihanasta. 

Jyväskylän airbnb-majoitukseni oli Vaajakoskentiellä Kivistössä. Olin matkalla jotenkin kuvitellut sen sijaitsevan Vaajakoskella, mutta Vaajakoskentie osoittautui todella pitkäksi, viimeiset parikymmentä kilometriä päivän 169-kilometrisestä taipaleesta tuntuivat raskaanlaisilta. Ehkä nestevaje reitin varrella vaikutti asiaan, satulassa tuli istuttua melkein 8 tuntia. 

Airbnb-emäntäni oli vastassa henkilökohtaisesti ja antoi tarkat ohjeet asunnon varustukseen, joka olikin minun tarpeisiini ylellinen ja viihtyisä. Pesukonekin siellä näytti olevan, mutta pesin joka ilta ajosortsit, sukat ja ajopaidan käsin lavuaarissa sappisaippualla. Oli sen verran lämmintä että paidat kuivuivat yön aikana, mutta kosteat säämiskähousut pakkasin ajopäiväksi pyörälaukkujen päälle aurinkoon. 

Illallisen löysin muutaman sadan metrin päästä kebab-ravintolasta. Yritin tilata riisikebabin, mutta riisiä ei ollut. Ranskalaisilla mentiin, olin jo alistunut siihen että Kehä 3:n ulkopuolella ollaan ja maassa maan tavalla.

Päivä 2: 169 km, 1358 nousumetriä, 8 ajotuntia

Päivä 3: Jyväskylä-Keitele

Kahden raskaan ajopäivän jälkeen aloin kantaa hiukan huolta siitä, miten jaksan pysyä kovaksi suunnittelemassani ajotahdissa. Tuuli otti laukkuihin ja hiertymiä alkoi tuntua persnahassa. En ollut muistanut ajoissa hankkia säämiskävoidetta, minulla oli vain tavanomaista perusvoidetta, jonka teho ei näin kovassa rasituksessa tahtonut riittää. Liikkeelle oli lähdettävä ajoissa, ja pääsinkin lähtemään tasan yhdeksältä runsaan aamiaisen jälkeen, ostettuani aamiaistarvikkeet edellisiltana kebab-paikan vieressä olleesta elintarvikeliikkeestä. 

Jyväskylästä Laukaata kohti lähtiessä ja sen jälkeenkin nousuja riitti. Konneveden kohdalla löysin mainion ravintola Apajan, jossa söin runsaan buffet'n jälkiruokalettuineen. Onneksi vieressä oli apteekki, josta löytyi voide intiimialueiden hiertymiin. Voiteen kehuttiin muodostavan suojaavan kalvon hiertymän kohdalle, ja kyllä se tehosikin jossain määrin. Hiertymät olivat kuitenkin ehtineet jo päästä melko pahoiksi, joten ne vaivasivat koko loppumatkan. 

Pohjois-Savossa tien varrelle sattui yhä enemmän koskia ja pikku purosia. Kivoin pieni reittivalinta oli poiketa ennen Kuusaa tieltä 637 Koskelantielle, joka koukkasi yli Kuusaankosken mukavaa pikku siltaa pitkin. 

Matka jatkui Vesannon halki Keiteleelle Pohjois-Savon sympaattisissa maisemissa. Etäisyyksiä palveluiden välillä riitti.

Keiteleen majoituspaikkaan Lossisaareen ehdin reilussa kuudessa pyöräilytunnissa, ja nousumetrejäkin tuli 300 vähemmän kuin edellispäivänä. Lossisaaren ravintolassa yritin taas tilata pastaa, jota ei tietenkään ollut, niin pizzalla piti mennä. Saunaa ei ollut, mutta kävelymatkan päässä aika hieno uimaranta, josta tässä ei nyt ole kuvaa. Paikka näytti olevan automatkalaisten ja rekkamiesten suosiossa.

Majapaikkana Lossisaari, reissun kallein majoitus 127,80 €. 

Aamiaista luonnehtisin aika vaatimattomaksi eikä saunamahdollisuutta ollut.

Päivä 3: Jyväskylä-Keitele, 143 km, 1058 nousumetriä, reilut 6 tuntia satulassa

Päivä 4: Keitele-Vuolijoki

Keiteleen aamiaisen jälkeen pääsin tien päälle taas yhdeksältä.

Käännyin heti pohjoiseen Viinikkalantielle ja siitä Kangaskyläntielle kohti Kiuruvettä. Paikallisten alkuasukkaiden avulla löysin ravintola Peltohovin, jossa oli kunnon buffet. Sieltä Salahmintietä Kiuruvedentielle ja Rotimo-järven länsipuolelta yhä vain pohjoiseen, soratielle. 

Yksi tienpätkä oli tuoreeltaan sorastettu, pehmeäpohjainen, hyvin raskas ajaa.

Komeita pieniä koskia reitin varrella.

Huikeita näkyjä

Vielä vain maasto kohosi, tosissaan sai tehdä töitä, mutta onneksi päivätaival oli hieman lyhyempi kuin edellispäivinä. Kiuruveden jälkeen palveluita ei ollut, mutta olin varustautunut pikkueväillä ja vesipulloilla, niin matka eteni sujuvasti reitin korkeimmalle kohdalle, noin 223 m merenpinnasta. 

Ortodoksinen erämaahautausmaa reitin varrella.

Lähellä reitin korkeinta kohtaa 

Taipaleen viimeinen pätkä aukesi Rotimo-järven kohdalla Vuolijoentielle kääntyessäni. Kun pääsin 223 metriin, loppupätkä olikin lähinnä laskettelua Kajaanin puolella.

Vuolijoelle tullessa oli valtavan pitkä tasainen suora, varmaan 5 kilometriä, vaan kuvaa en pysähtynyt siitä ottamaan kun nälkä jo kurni.

Vuolijoen Nelli, en suosittele 

Vuolijoen-majoitus oli Airbnb, karu rivitaloasunto. Tuli ikävä fiilis kun tajusin asunnon olevan venäläisomistuksessa. Ukrainan sodan aikana se toi epämiellyttäviä väreitä. Muutenkin asunto oli varustukseltaan heikko, eikä ihan edullinen, 77 e + 12,40 e liinavaatteista, joka yritettiin periä minulta pimeästi, vaan en suostunut muuhun kuin verolliseen pankkisiirtoon. Saunaan sentään pääsin, iltapalan kävin hakemassa muutaman sadan metrin päästä Salesta.

Päivä 4: 145 km, 7 tuntia satulassa, 975 nousumetriä 

Päivä 5: Vuolijoki-Iijoki

Lähdin liikkeelle ilman kahvia, kun sitä ei ollut asunnossa muruakaan, eikä kahviloita mailla eikä halmeilla. Ajattelin toiveikkaana, että ehkä Oulujärven rannoilla niitä tulee vastaan.

Vaan toisin kävi: mitään palveluita ei reitillä ollut, eikä edes näkymää Oulujärvelle, vaikka kartalla tie näytti kulkevan ihan rannoilla. Veneheitontien kohdalla hylkäsin Oulujärven tienoot ja käännyin länteen vähäksi aikaa, ja sitten taas pohjoiseen.

Tiet olivat tasaisia ja viivasuoria, ja niitä ympäröivät pääosin kesantopellot. Umpitylsää ajettavaa, mutta matka taittui. 

Suoraviivaisia teitä Vuolijoki-Oulu-välillä

Suorien teiden varsilta myös pusikot oli raivattu niin tehokkaasti että kusitaukopaikkoja sai hakea. Monen tunnin ajon jälkeen osuin viimein Kylmälän kyläkauppa Satumaahan, josta sai ruokaa (pizzaa), kahvia, kännykän latauksen ja vesitäydennystä. 

Verensokerin noustua oli mukavampi ajaa ja matka taittui, vaikka Muhoksen jälkeen matkan rasitukset alkoivat tuntua persnahan lisäksi käsissä, erityisesti kämmenpohjissa tuntui tukalalta. Käytin mittsejä, mutta kaipasin niihin kunnon geelipehmusteita. 

Oulujoen pato Muhoksen pohjoispuolella 

Tässä vaiheessa kuuntelin jo reissun toista äänikirjaa. Musiikkiakin piti välillä kuunnella. Käytin AfterShokzin Aeropex-luujohdekuulokkeita, jotka jättävät korvakäytävät avoimiksi liikenteen äänille. Pidin useimmiten myös takavaloa päällä päivälläkin herättääkseni ajoissa autoilijoiden huomion. 

Koko viisipäiväisen matkan aikana minut ohitti alle 10 erikoispitkää tukkirekkaa, pääosin Päijänteen tienoilla, enkä havainnut vaarallisia tilanteita, vaikka rekkojen koko, massa ja vauhti kyllä hirvittivät kapeahkoilla ja mutkaisilla teillä, joissa valkoisen viivan oikealla puolella ei ollut lainkaan tilaa. Kävi mielessä, mitä tapahtuisi jos mutkan jälkeen vastaan tulisi vaikka asuntovaunu ja takaa yli satasta kaahaava leveä tukkirekka. Pyöräilijälle siinä ei olisi tilaa eikä rekka kykenisi nopeaan jarrutukseen. Jos minulta kysyttäisiin, rekoilla pitäisi olla 60 kmh nopeusrajoitus noin kapeilla teillä. Harkitsen vakavasti Garminin takatutkavalon hankkimista fillariin. 

Muhoksen jälkeen pysyttelin Oulujoen pohjoispuolella enkä poikennut Oulun kaupunkiin. Lähiökaupasta täydensin vettä. Oulussa oli tasokas pyöräreittiverkosto, jossa oli hyvät opasteet pohjoiseen, siitä lähtien fillarigps (Garmin Edge 1030+) oli turha. 

Haukiputaan tienoilla ohitin matkani ensimmäisen kollegan, latvialaisen nuoren naisen, joka oli lähtenyt kotimaastaan sähköpyörällä ja kuljetti leiriytymiskamoja. Hän ei osannut sanoa selvää päämäärää reissulleen. Reipas mimmi. Mitenhän ajatteli ladata pyörää harvemmin asutuilla seuduilla.

Sain soitetuksi puolisolle, että noutaa minut autolla Iijoelta, tarkemmin joen kohdalla olevalta uimarannalta. Matkaa siitä hänen vanhempiensa mökille oli vielä 10 km, mutta siinä vaiheessa en halunnut enää soratietärryytystä kämmeniini, saati persnahkaan, joten oli aika mukavaa heittää uskollinen ajopeli loppumatkaksi takapaksiin. Iltakin teki jo tuloaan, savusauna ja illallinen odottivat.

Iijoen uimarannalla, 790 km ja viisi ajopäivää takana. 

Päivä 5: 175 km, 380 nousumetriä, 8 ajotuntia

Päiväeväinä: Belvitan ja Alpenin aamiaiskeksejä, cashew-pähkinöitä ja rusinoita, energiageelejä.

Reissun parhaat puolet: luonnonläheinen liikunnallisuus, pitkän matkan taittaminen omalla lihasvoimalla, Suomen maakuntien maantieteellisten piirteiden hahmottuminen, sellaisten harvaanasuttujen paikkojen näkeminen, joita ei muuten näkisi, näkymät silloilta järvien, jokien ja purojen yli, vaaramaisemat, itsensä haastaminen kestävyyssuorituksessa. 

Reissun miinukset: persnahan hiertyminen (säämiskävoide puuttui), kämmenien kivistys loppuvaiheessa (geelipehmustettuja mittsejä kaivattiin), turhan pitkät päivämatkat (yksi ajopäivä lisää tälle matkalle olisi toiminut paremmin). 

Reissun paras majoitusratkaisu: Jyväskylän Airbnb.

Menopeli: cyclocrossari Nishiki Cross Pro (vuosimalli noin 2011), 10-rattainen takapakka, 32-tuumaiset sileät renkaat, alumiinirunko. 

Blogin julkaisun jälkeen kaverilta saatu vinkki: rakkolaastarit tehoavat persnahan hiertymiin.

Pyöräilijän talvivaatteista

Lokakuun viimeisellä viikolla tulivat yöpakkaset, Helsingin aamussa oli -3 C, mutta tiet pääosin kuivat, vielä ei tarvittu nastarenkaita, kun ajoi mutkissa varoen. Uudet Goren Windstopper Thermo hanskani päästivät kylmän sisään, näpit olivat puolen tunnin ajon jälkeen niin kohmeessa että tuskin sain fillaria lukituksi. Niinpä illalla hain verkkokellarista talviajovarusteita.

Talven lempivarusteitani nollasta miinus viiteen: Castellin lämpimämpi tuubihuivi (puuvillaiset eivät riitä pakkasella), 12 talvea käyttämäni Gist-päähine, Pearl Izumin kalliit ja mukavat lobsterit, jotka menettivät parhaan lämmöneristysominaisuutensa pesujen myötä sekä Laken superraskaat nahkaiset talviajokengät.

Saman kelin alakropan suojausta: Enduran Thermolite talviajosortsit, Castellin Nanoflex-irtolahkeet ja norjalaiset Brynjen sukat. Näiden päälle vedän vielä Vauden kuorisortsit.

Koko vaatesetin hankintahinta on jotakuinkin 500 euroa. Laatuvarusteet motivoivat ajamaan huonommallakin kelillä ja lisäävät ajonautintoa. Kaamosaikaan pitää muistaa myös valot. Niistä on luvassa oma päivityksensä.

Base Camp Tarto

Tartoon saavuin siis päiväsaikaan noin 85 kilometriä ajettuani, lähdin etsiskelemään majapaikkaa hieman keskustan ulkopuolelta, ja kun kohtasin kuvassa ylempänä näkyvän kylälistemaja-kyltin, sitä seuraamalla löysin kohtuuhintaisen ja aika mukavan majoituksen aamiaisella. Paikkaa emännöi venäjänkielinen ystävällinen rouva, jonka mies tuntui kokkaavan aamiaiset. Suihkussa käytyäni ja vaatteet vaihdettuani suuntasin heti kaupungille syömään, ja kun löysin Tartoon asettuneen ranskalaismiehen creperien, päätin vaihtaa matkakonseptia: perustaa Tartoon perusleirin ja tehdä sieltä käsin päiväreissuja ympäristöön.

Pyykit pesin päivittäin käsin huoneen lavuaarissa. 

Yksinäiselle matkamiehelle tämä oli ihan ok. 

Ensimmäisen päiväreissun tein tietenkin legendaariseen Otepäähän. Koska olin liikkeellä crossarilla, valitsin hiekkatiereitin. Irtokivien määrän ja nimismiehen kiharoiden ansiosta se olikin yksi huonoimmin ajettavista hiekkateistä, joita olen ajanut.

 Heinäkuussa 2014 Otepäässä oli väljää

 ...niin ulkona...

kuin sisällä.

Ranskalaismiehen creperiessä, jossa illastin joka päivä, virolaistarjoilija vinkkasi minulle retkikohteeksi Taevaskoja-nimisen alueen, joten siitä tuli yksi päiväretkikohteistani. "Mopoversio Nuuksiosta", luonnehti kokemustaan Suomen pääkaupunkiseudulta tullut turisti, ja sai siitä hyvästä niskaansa kunnon ukkoskuuron paluumatkalla. Hakeuduin järeän bussikatoksen suojaan odottelemaan salamoinnin laantumista, ja sitä saikin odotella toista tuntia. Onneksi ei ollut kylmä. Lopulta oli pakko hypätä fillarin satulaan, vaikka salamia yhä välähteli, jotta pääsisin valoisaan aikaan majapaikkaan.

Kaiken kaikkiaan Tarto oli seutukunnan sivistyksen ja liiketoiminnan keskus, joka tuntui imeneen ympäristöstään kaiken elinvoiman. Hämmästyttävin asiakaspalvelun ihme ja ilonaiheeni koitti sunnuntaipäivänä, kun olin ajanut 15 km Tartosta, ja takapyörästä katkesi pinna. Teippasin pinnan irtopään viereiseen pinnaan ja rullailin varovasti takaisin Tartoon, ajattelin että tämän päivän ajot olivat tässä ja huomenna etsitään huoltopaikkaa. Kun saavuin edellisen postauksen viimeisessä kuvassa näkyvän ostoskeskuksen kohdalle, muistin nähneeni siellä Hawaii Express -ketjun fillariliikkeen ja päätin vilkaista, sattuisiko se olemaan auki. -No sattui, siellä kolme (!) nuorta korjaajamiestä tarttuivat heti fillariini, oikaisivat vääntyneen takakiekon ja vaihtoivat pinnan vartissa - ja veloittivat koko lystistä 12 euroa. Lenkki pääsi jatkumaan...

Tästä rohkaistuneena käytin muitakin fillarihuoltopalveluja matkallani. Eikä maksanut paljon.

Tarto jätti minuun elegantin ja monisärmäisen vaikutelman. Sinne voisin joskus palatakin, fillarin kanssa tai ilman. Muitakin suomalaisia siellä on todistettavasti yöpynyt:

Niin ankeat fiilikset ravintolaton ja kahvilaton taipaleeni Viinistusta Tartoon jätti, että kun paluun aika koitti, heitin fillarin bussiasemalla jätesäkkiin ja bussin ruumaan ja matkustin takapenkillä kahdessa tunnissa Tallinnaan. Näkemiin, Viro!

Virossa vailla kahvia ja ruokaa

Viinistusta suuntasin kaakkoon kohti Peipsijärveä, toivoin pääseväni Mustveen rantakaupunkiin, josta olin edellisiltana varannut yösijan matkustajakodista. Tuuli oli navakan sivuvastainen, keskinopeudeksi muodostui vähän vaille 24 kmh.

 Tällaisia merkillisiä kulttimerkkejä tien varrella sai ihmetellä

Reittini kulki hiljaisia pikkuteitä, ja jossain vaiheessa tuli taas nälkä, joten varta vasten koukkasin Kadrina-nimiseen pikkukaupunkiin - kysyin paikallisilta, mutta siellä ei ollut yhtään auki olevaa ruokaravintolaa. Lounaaksi piti järsiä kylmää lihapiirakkaa kaupan portailla, eikä edes kahvista ollut tietoa...

Päivämatkaa kertyi 158 km ja kaikkine pysähdyksineen aikaa lähdöstä Mustveen matkustajakotiin kului 9 tuntia 20 minuuttia. Olin siis puoli kahdeksalta illalla Mustveessa, joka näytti vähän isommalta kaupungilta. Matkustajakoti näytti autiolta, mutta minulla oli emännän puhelinnumero, pian hän saapui tuomaan avainta.

Majoituspaikoista ei ollut pulaa heinäkuisella Viron-pyöräretkellä 2014 

Ongelmaksi muodostui jälleen, että pikkukaupungissa ei ollut yhtään ravintolaa, jossa olisi ollut keittiö auki torstai-iltana kahdeksan jälkeen. Ehdin juuri ja juuri hakea pikkuevästä kaupasta. Lopulta oli pakko fillaroida muutaman kilometrin päähän kaupungin ulkopuolelle bensa-asemalle, josta sai nakkisämpylöitä. Niitä totisesti tarvittiin, kun päivän ajaminen oli polttanut yli 3000 kaloria.

Jouduin tyytymään kurjaan pikakahviaamiaiseen Mustveen matkakodissa, niin lähdin ajelemaan Peipsijärven rantateitä etelään silmäillen mahdollisia kahviloita. Noin 30 kilometrin päässä Kallaste-nimisessä rantakaupungissa piti karttapalvelun mukaan oleman kahvila, joten kahvinjanoisena ja jälleen nälkäisenäkin suunnistin sinne.

Kahvila löytyi, mutta eipä ollut auki

Tässä vaiheessa matkalaista alkoi ihan kunnolla riipiä. Koko Peipisi-järven rantaseutu vaikutti jotenkin alakuloiselta, ankealta, vanhukset kaupittelivat torilla toisilleen käytettyjä vaatteita. Hain kaupasta taas jotain einestä, join coca-colaa ja irtauduin Peipsi-järven rantatiestä toiveikkaasti kohti lounasta, Tartoa. 

Tien varressa kohtasin tällaisenkin arkkitehtonisen ihmeen. Kyltin mukaan se on vanha tuulimylly, jonka venäläispanssarivaunut ampuivat rikki, kun pari saksalaista sotilasta oli linnoittautunut sinne.

Ilman kunnon aamiaista lähtenyt pyörämatkailija sai lopulta päivän ensimmäisen siedettävän ateriansa Alatskivessä 40 km poljettuaan, siellä oli varsin idyllinen vanhaan rakennukseen tehty ravintola.

Tämän näyn edessä tajusin, että kohta saan kunnon kahvia ja ruokaa niin paljon kuin jaksan syödä. Tartoon oli 88 km ajo Mustveesta. Seuraavassa postauksessa kerron, miten matkakonseptini muuttui.

Tallinna-Viinistu pyörällä

 Tällaisia kauniita tasaisia teitä Virossa riittää. 

Maisemat ovat enimmäkseen avaria ja sivutiet ovat hiljaisia.

Seuraavan vuoden (2014) heinäkuussa piti lähteä uudelleen Viroon samalla konseptilla: cyclocrossari, kaksi fillarilaukkua, matkustajakoti- tai hotelliyöpymiset. Tällä kertaa ylitin lahden isommalla laivalla. Autokannelle ajaessa sain vajavaisen ohjeistuksen enkä saanutkaan fillariani paikalle, josta pääsisi ensimmäisenä ulos. Niinpä jouduin odottelemaan fillarin kanssa seinässä kiinni kun rekkajono kurvaili hihaani viistäen. Tilanne tuntui vaaralliselta ja jouduin hengittämään pakokaasua. Tuota pyrin jatkossa välttämään.

Tallinnasta suuntasin tällä kertaa vastakkaiseen suuntaan kuin viimeksi, itään. Koogi-nimisessä paikassa tein kilometrin mittaisen poikkeaman Jägala-jugalle, Viron suurimmalle vesiputoukselle, joka on paikallinen nähtävyys.

 

Esimerkiksi Imatran kosken rinnalla tuo ei nyt niin ihmeellinen ollut, mutta tulipahan nähtyä.  Kun pääsin tielle 85 Kolga-nimisen paikan jälkeen, alkoivat metsät. Suurpea Turbuneemella, niemimaalla siis, metsät jykevöityivät jylhiksi hongiksi, oikein komeaa maastoa. Ruokapaikkoja ei tullut vastaan. Paitsi suljettuja tai lopetettuja.

Yksi matkalla kohtaamistani lukuisista suljetuista kahviloista. 

Matkailija kaipasi palveluita.

Näinkö maaseutu Virossakin autioituu?

Suurpean rantatiellä

Melko tarkkaan sadan kilometrin ajon jälkeen saavuin Viinistun kaupunkiin tai oikemmin kylään, joka on Viron pohjoisimmalla niemellä, upealla paikalla, voisin nimetä sen Suomenlahden Skageniksi. Se tuntuu tosiaan viimeiseltä rannalta, joka puolella aukeaa aava sininen ulappa. Näköetäisyydellä on yksi saari, joka on luonnonsuojelualuetta. Sinne järjestetään venekuljetus retkeilijöille. 

Viinistusta löytyi entisen Abban virolaistaustaisen managerin ostama vanha kalastuskombinaatti, jonka uusi omistaja oli remontoinut varsin tyylikkääksi loft-henkiseksi ravintolaksi ja hotelliksi. 

Asiakkaita siellä ei ollut paljon, kuten ei muissakaan paikoissa heinäkuisilla pyörämatkoillani, paitsi Pärnussa. Keskimäärin aika autiota. Saavuin paikalle puoli kuudelta, ja ensimmäiseksi huolehdin, ehdinkö hotellin vieressä olevaan sen Abban managerin perustamaan taidemuseoon. Marssin hikisenä fillarikamoissa museon ovelle ja selitin tilanteen. He sulkisivat kuudelta, mutta se ei ollut ongelma. Sain majoittua hotelliin ja käydä rauhassa suihkussa, he pitäisivät paikkaa auki minulle. Tulin museon ovelle viittä vaille kuusi, mutta ystävällinen mummo toden totta piti museota auki minulle eikä yhtään hoputtanut. Käytin kokoelmien kiertämiseen 45 minuuttia, siellä olisi kulunut helposti kaksin verroin kauemmin, mutta pidempään en kehdannut mummoa viivyttää. Käsittämättömän ystävällistä palvelua. 

Ruokaakin ravintolasta sai illalla. Se onkin tärkeimpiä asioita parituhatta kaloria polkemalla kuluttaneelle pyörämatkailijalle. Taisin syödä kalaa, ja muistaakseni se oli ihan kohtuullista. Ravintola oli tyylikäs. 

Samaa ei voi sanoa hotellin saunasta, jonka varasin. Se oli muovinen, vanerinen ja ikkunaton, ilmanvaihto ei ollut parhaasta päästä eivätkä löylyt kaksiset. Eikä siitä päässyt edes ainakaan helposti uimaan. Ihan toista kuin vaikka Talinnan legendaarinen Kalma saun, josta sanotaan että siellä on ollut kiuas kuumana yhtäjaksoisesti 1920-luvulta lähtien.

Viinistun taidemuseon rakennuksia. 

Siellä on upeat virolaisen taiteen kokoelmat vanhoista ajoista nykytaiteilijoihin

Näkymä hotellihuoneeni parvekkeelta Viinistussa

Ensimmäisen ajopäivän kuvaus venähti niin pitkäksi että pitää jatkaa seuraavista etapeista myöhemmin. Viinistu teki vaikutuksen!