Tällaisia kauniita tasaisia teitä Virossa riittää.
Maisemat ovat enimmäkseen avaria ja sivutiet ovat hiljaisia.
Seuraavan vuoden (2014) heinäkuussa piti lähteä uudelleen Viroon samalla konseptilla: cyclocrossari, kaksi fillarilaukkua, matkustajakoti- tai hotelliyöpymiset. Tällä kertaa ylitin lahden isommalla laivalla. Autokannelle ajaessa sain vajavaisen ohjeistuksen enkä saanutkaan fillariani paikalle, josta pääsisi ensimmäisenä ulos. Niinpä jouduin odottelemaan fillarin kanssa seinässä kiinni kun rekkajono kurvaili hihaani viistäen. Tilanne tuntui vaaralliselta ja jouduin hengittämään pakokaasua. Tuota pyrin jatkossa välttämään.
Tallinnasta suuntasin tällä kertaa vastakkaiseen suuntaan kuin viimeksi, itään. Koogi-nimisessä paikassa tein kilometrin mittaisen poikkeaman Jägala-jugalle, Viron suurimmalle vesiputoukselle, joka on paikallinen nähtävyys.
Esimerkiksi Imatran kosken rinnalla tuo ei nyt niin ihmeellinen ollut, mutta tulipahan nähtyä. Kun pääsin tielle 85 Kolga-nimisen paikan jälkeen, alkoivat metsät. Suurpea Turbuneemella, niemimaalla siis, metsät jykevöityivät jylhiksi hongiksi, oikein komeaa maastoa. Ruokapaikkoja ei tullut vastaan. Paitsi suljettuja tai lopetettuja.
Yksi matkalla kohtaamistani lukuisista suljetuista kahviloista.
Matkailija kaipasi palveluita.
Näinkö maaseutu Virossakin autioituu?
Suurpean rantatiellä
Melko tarkkaan sadan kilometrin ajon jälkeen saavuin Viinistun kaupunkiin tai oikemmin kylään, joka on Viron pohjoisimmalla niemellä, upealla paikalla, voisin nimetä sen Suomenlahden Skageniksi. Se tuntuu tosiaan viimeiseltä rannalta, joka puolella aukeaa aava sininen ulappa. Näköetäisyydellä on yksi saari, joka on luonnonsuojelualuetta. Sinne järjestetään venekuljetus retkeilijöille.
Viinistusta löytyi entisen Abban virolaistaustaisen managerin ostama vanha kalastuskombinaatti, jonka uusi omistaja oli remontoinut varsin tyylikkääksi loft-henkiseksi ravintolaksi ja hotelliksi.
Asiakkaita siellä ei ollut paljon, kuten ei muissakaan paikoissa heinäkuisilla pyörämatkoillani, paitsi Pärnussa. Keskimäärin aika autiota. Saavuin paikalle puoli kuudelta, ja ensimmäiseksi huolehdin, ehdinkö hotellin vieressä olevaan sen Abban managerin perustamaan taidemuseoon. Marssin hikisenä fillarikamoissa museon ovelle ja selitin tilanteen. He sulkisivat kuudelta, mutta se ei ollut ongelma. Sain majoittua hotelliin ja käydä rauhassa suihkussa, he pitäisivät paikkaa auki minulle. Tulin museon ovelle viittä vaille kuusi, mutta ystävällinen mummo toden totta piti museota auki minulle eikä yhtään hoputtanut. Käytin kokoelmien kiertämiseen 45 minuuttia, siellä olisi kulunut helposti kaksin verroin kauemmin, mutta pidempään en kehdannut mummoa viivyttää. Käsittämättömän ystävällistä palvelua.
Ruokaakin ravintolasta sai illalla. Se onkin tärkeimpiä asioita parituhatta kaloria polkemalla kuluttaneelle pyörämatkailijalle. Taisin syödä kalaa, ja muistaakseni se oli ihan kohtuullista. Ravintola oli tyylikäs.
Samaa ei voi sanoa hotellin saunasta, jonka varasin. Se oli muovinen, vanerinen ja ikkunaton, ilmanvaihto ei ollut parhaasta päästä eivätkä löylyt kaksiset. Eikä siitä päässyt edes ainakaan helposti uimaan. Ihan toista kuin vaikka Talinnan legendaarinen Kalma saun, josta sanotaan että siellä on ollut kiuas kuumana yhtäjaksoisesti 1920-luvulta lähtien.
Viinistun taidemuseon rakennuksia.
Siellä on upeat virolaisen taiteen kokoelmat vanhoista ajoista nykytaiteilijoihin
Näkymä hotellihuoneeni parvekkeelta Viinistussa
Ensimmäisen ajopäivän kuvaus venähti niin pitkäksi että pitää jatkaa seuraavista etapeista myöhemmin. Viinistu teki vaikutuksen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti